torstai 30. syyskuuta 2010

Kirjahyllyni kertoo minusta

Tämä oli niin hauska haaste, että tähän oli pakko tarttua. Muutamassa blogissa se on tullut vastaan, kysymykset kopsasin blogista Järjellä ja tunteella.


Oletko mies vai nainen?
Nainen ja apina

Kuvaile itseäsi
Alaston enkeli

Kuinka voit?
Ei muuta kuin hiukset päässä

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Edellisen päivän saari

Mihin haluaisit matkustaa?
Matka arkipäivän epätodellisuuteen

Kuvaile parasta ystävääsi.
Ikuisen hämärän vaeltaja

Mikä on lempivärisi?
Punainen leski

Millainen sää on nyt?
Vastatuulen laiva

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Yö on hellä

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Ja sitten kuolet

Millainen parisuhteesi on?
Ole luonani aina

Mitä pelkäät?
Petomaista rakkautta

Päivän mietelause?
Jumalat juhlivat öisin

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Sinun lapsesi eivät ole sinun

Miten haluaisit kuolla?
Jälkeen vedenpaisumuksen

Mottosi? 
Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

tiistai 28. syyskuuta 2010

Viimeisiä


Kävin pihalla kävelemässä. Vielä jokunen kukka kukkii. Daalioistakin se ainoa, joka suvaitsi kasvaa. Taisin istuttaa ne vähän varjoiseen paikkaa. No, ehkä tuo vielä jaksaa pyöristyä nappidaalian muotoiseksikin. Tällä hetkellä pihalta löytyy nähtävästi vain tuollaista kalpeaa malvaa ja hempeää vaaleanpunaista. Peräti romantillista. No, toisaalta, minulla on aina ollut haaveissa piha, jossa kasvaisi vain valkoisia kukkia. Taitaa moinen jäädäkin haaveeksi, koska en minä raaski hävittääkään noita pihan kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia kukkapenkkejä. Sopeudun kyllä, kauniitahan ne ovat. 

Todenpuhuen, se valkoinen puutarha on tosiaan vain haave. Luultavasti en kykenisi pitämään itseäni aisoissa ja hankkisin kuitenkin kaikenvärisiä silmää miellyttäviä kasveja sitä valkoista virkistämään... Minussa asuu kyllä pieni minimalisti, mutta jostain syystä ahneus ja omistamisen himo jyräävät sen järjestään vähän jokaisessa asiassa...

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Yksin kotona






























Eilen illalla kurjet muuttivat. Taivaalla lensi ihan valtava kurkiaura. Isoin, mitä olen koskaan nähnyt. Ihan kuin kaikki lähiympäristön kurjet olisivat päättäneet lähteä yhdessä. Sähläsin kameran kanssa ja kurjet ehtivät mennä. Pilvet sentään tarttuivat jotenkin kameraan... Vähän harmitti, mutta ehkä ensi kerralla muistan, että kameran automaattitoiminto on joissain tilanteissa ihan luvallinen apuväline, jos pitää olla nopea.

Tänään: Mies on hakemassa puukuormaa, lapsi kaverisynttäreillä, koira kuorsaa naulakon alla. Meni melkein tunti, ennenkuin tajusin, että minulla on ihan ikiomaa aikaa. Onhan sitä todenpuhuen tänä kesänä ennenkin ollut, mutta nyt alan olla sellaisessa kunnossa, että oikeasti pystyn nauttimaankin siitä. Luvasta tehdä just sitä mitä lystää. Hetki meni miettiessä ennekuin tajusin, että nyt saan kuunnella omaa musiikkiani ilman kenenkään rutinoita. Neiti viisivuotias osaa olla melkoinen musiikkikriitikko ja äidin musiikkimaku eritoten on jostain täysin käsittämätöntä ymmärtää. Näin aikaisin se siis  meillä alkoi.

Niin ja mitä minä kuuntelin ja muuten tein. Tyttö rakastui Espritin (minun mielestäni ihan hirveän kalliiseen) neuleliiviin eilisellä shoppailureissulla ja lupasin kutoa itse samanmoisen, se siis on hyvää seuraa. Samalla saatoin ihailla uutta Neulekirjaa joka kolisi viime viikolla postilaatikkoon ja lankavyyhteä, josta toivon mukaan tulee minulle nuo Bones-sukat. Tuosta piti tulla lapsen sukat, mutta goretex-kenkiin on turha tunkea 100% villaa sisään, joten käyttötarkoitus meni uusiksi. Niin ja se musiikki. Mary Coughlan Live in Galway. Suosittelen.

Mary Coughlan on ollut minulle varmaan tärkeimpiä musiikillisia juttuja siitä hetkestä lähtien, kun kuulin ensimmäisen kerran My land is too greenin jonain aurinkoisena sunnuntai-aamuna Jake Nymanin Onnenpäivässä kaukaisella 80-luvulla. Se oli menoa. Aivan uskomaton tulkitsija ja ääni. Ihana laulaja. Valitettavasti juuri tämä levy kuuluu lapsoseni ihan ykkösinhokkilistalle. Aina ei voi voittaa, pitää vain toivoa, että isompana ymmärtäisi... Mutta vielä on muutama raita levyltä (voiko niin edes cd:stä sanoa) kuulematta. Sitten vähitellen juhlijaa noutamaan ja nenä ulos edes hetkeksi ihanaa syyspäivää haistelemaan.

torstai 23. syyskuuta 2010

Tunnustus

Minnalle kiitokset tunnustuksesta. Pitäisi vamaan ne seitsemän asiaa kehitellä. Tällä hetkellä väsyttää niin, että en jaksa keksiä seitsemää blogia, joille erityisesti tunnustuksen jakaisin. Niitä kivoja, kun oikeasti on ihan valtavasti ja melkein kaikki ovat tainneet jo tämän tunnustuksen saadakin... Mutta jos mä sanon, että mä tykkään hirmuisen monesta blogista, joihinkin jopa saan puumerkkinikin laitettua, kun käyn.

Ja sitten asiaan.

1. Lapsena päätin, että minusta tulee filosofian tohtori. Vielä en ole yliopistoon päässyt. Sitä odotellessa.
2. Minulla on oikeastaan aina jotain mustaa päällä. Musta on turvavärini.
3. Olen viime vuosina höyrähtänyt luomukosmetiikkaan oikein kunnolla. Itse asiassa höyrähtäminen on niinkin pahaa, että olen pyrkinyt minimoimaan käytössä olevien kosmetiikkapurkkien määrän. Mukavaa, että kylppärin pullovalikoima mahtuu hyvin pieneen tilaan.
4. Nuorempana en vienyt roskistakaan ilman meikkiä. Nykyisin meikkaan muutaman kerran vuodessa, vaikka nykyisin ehkä siitä meikistä voisi olla ulkonäön parantamisen kannalta suurempi hyöty kuin nuorempana. On mukavampaa olla kasvot puhtaina.
5. Rakastan lukemista, mutta en ole muutamaan vuoteen jaksanut lukea juurikaan. Odotan jaksamisen paluuta kuin kuuta nousevaa. Tulevaisuuden varalta olenkin varannut runsaasti kirjoja siltä varalta, että ei sitten lukeminen lopu, kun se lukuvimma taas iskee.
6. Olen kouluttautunut totaalisen hömppäaloille, hopeasepäksi ja graafikoksi ja melkein huonekalumaalari-artesaaniksi. Joksikin pitäisi vielä, jos aion joskus työelämään. Jospa jotain järkevää tällä kertaa.
7. Työelämään paluu ei kuitenkaan ole ihan hetkeen ajankohtaista. (Tämä taisi olla se isoin ja pelottavin tunnustus ja selittänee pitkälti blogihiljaisuuttani)

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Ruskan ja hopean hohdetta

Ruska saapui aika yllättäen. Yhtenä aamuna vain joen rannan puiden lehtien sävyt olivat muuttuneet. Luumut kypsyivät samaa yllättävää tahtia, yllättäen. Kyllästyin tarkastamaan niiden tilannetta ja sitten ne päättivätkin punertua. Vieläkään en ole keksinyt, mitä niistä tekisi. Paistosta? No, niin isoa määrää paistosta tosin emme alas saa, että tuo luumumäärä katoaisi. Kaipa noista jotain tulee. Ainakin ovat ihania ihan sellaisenaankin syötyinä. Lapsi oli jo viime vuoden loppukesän aivan ekstaasissa, kun sai käydä iltaisin poimimassa iltapuuroon hedelmät ja marjat suoraan omasta pihasta pitkälle syksyyn ja onni on jatkunut. Onhan se ihanaa, kieltämättä.

Ostin kesällä kirpputorilta kauniin alpakkalautasen. Se oli melkoisen mustunut ja ankeassa kunnossa. Päätin uhkarohkeana kokeilla Universal stonen hopeoidun pinnan puhdistamisominaisuuksia. No, tähän mennessä vain syanidi, kratsiharja ja kiilotuslaikka ovat toimineet noin hyvin. Hyvin kevyellä pyyhkäisyllä hapettumat katosivat ja lautasesta tuli upea. Patinatkin säästyivät eli ruusut erottuvat eikä lautanen ole tylsän tasaisen kiiltävä. Ja mikä parasta, aine ei naarmuttanut. Todennäköisesti kokeilen tuota myös hopeisiin aterimiin, joista osa on käytön puutteessa mennyt aika karmean näköisiksi kaapissa. Syanidiallasta kun minulla ei jostain syystä ole täällä saatavilla.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Syyssatoa

Omenoita tulee taas ihan järjettömät määrät. Tänä vuonna erityisesti talviomenapuut ovat kunnostautuneet oikein tosissaan. Tein noista ei_vielä_syömiskelpoisista talviomenoista silti jo herkkuja. Paistoksiin ne kelpaavat raaempinakin. Ehkä kuukauden päästä noita voi jo kerätä, kääriä paperiin ja laittaa kellariin kypsymään. Lapsena mikään ei ollut niin ihmeellistä kuin se, kun mummu haki kellarinrapusta vahapintaisia, isoja, ihania talviomenia rouskutettavaksi. Ne maistuivat ihan siltä kuin ne olisi juuri noukittu puusta. Tuota mummua ei enää ole, mutta toivottavasti saan välitettyä saman elämyksen omalle lapselleni.

Ja tuo paistos. Jos joku ei tiedä, se tehdään niin, että lohkotaan jokunen omena (kirpeätkin käyvät) uunivuokaan, sekoitetaan muutama desi (omenien määrästä riippuen) kaurahiutaleita ja n. puolet hiutaleiden määrästä fariinisokeria (tai mitä sokeria nyt kaapissa onkaan) ja muutama teelusikallinen vaniljasokeria sekaisin ja ripotellaan omenien päälle. Sitten vuoleskellaan pintaan reilula kädellä voita ja paistetaan 20-35 minuuttia 200 asteisessa uunissa, kunnes omenat ovat pehmenneet ja paistoksen pinta vähän ruskettunut ja rapeutunut. Nautitaan lämpimänä jäätelön, kermavaahdon tai vaniljakastikkeen kanssa.

Ja arvatkaapa saanko minä syödä tuota? No en tietenkään. Mur. Mutta kyllä se sentään tuoksuu hyvälle... Samanlaista kyllä varmaan voisi tekaista luumuista, päärynöistä tms. Nyt vain sattuu olemaan omppuaika, luumut kököttävät edelleen sitkeästi puoliraakoina puissa..