Monokromaattista

Vielä eilen aamulla monokromaattisuus tarkoitti ankeaa kuraa ja mädäntyneitä lehtiä, illasta maailma muuttui vähitellen musta-valkoiseksi. Pimeys väheni, vaikka valoa ei ole yhtään enempää. Minulle tuo loputon lokakuu on koettelemuksista kauhein ja siksi siedän vaikka satunnaiset sähkökatkot, jos ne johtuvat lumesta. Lumen valo vie kiristystä rinnasta hämmästyttävässä määrin. Sai minut jopa kaivamaan kameran esiin ja kuvaamaan. Tämän päivän monokromattisuus taisi olla aika poikkeukselisen tehokas. Huvitti, kun tutkin aikaansannoksiani ja totesin, että värikuvissani värien määrä on tällä kertaa huomattavan vähäinen. Mutta ei haittaa, harvoin saa kuvattua noin jylhän vaikuttavia kuvia.Veden pinta heijasti aivan peilinä ja pilvet roikkuivat raskaina maiseman niskassa.

Mutta tunnustan ihan pikkiriikkisen toivovani, että tänä yönä ei tarvitsisi kanniskella jääkaapin sisältöä parvekkeelle. Että saisi ihan vain nauttia lumisen maiseman kauneudestä.

Kuuhulluutta

Kävimme tänään alkuillasta kuutamokävlyllä rannassa. Kuu hehkui aluksi pronssinkarvaisena, rantaan ehdittyämme enää kullankeltaisena. Jotenkin tämä varhain laskeutuva pimeys on vähän surullista. Illasta ei enää näe tehdä ulkona mitään.

Syyssävyjä

Long time no seen... Yritän taas varovaista kanbäkkiä. 

Ostin joskus Lankamaailmasta kerän sukkalankaa, jossa näytti olevan ruskeaa ja varsin kirkkaita okran sävyjä. Lanka marinoitui jokusen vuoden kunnes iski tarve kutoa kolmiohuivi. Ullaneuleen tulppaani vaikutti soveliaalta mallilta. Kevään aikana kudoinkin tuon perusosan valmiiksi ihan rivakasti mutta sitten hyytyi. Kudin lojui yöpöydällä kesän ja alkusyksyn kunnes päätin, että nyt se tulee vihdoinkin valmiksi. Ja tulihan se, peräti kaksi iltaa taisi mennäkin. Minkähän ihmeen takia tuokin jäi ufoksi? Mutta kaunis se on ja värit ovat oikeinkin syksyiset. Tosin sitä okraa on lopulta paljon vähemmän kuin alkujaan arvelin, mutta mun sävyisiä raitoja sitäkin enemmän. Mallikin oli sopivan looginen ja mallineuleet sujuivat suhteellisen ongelmitta. Tulpaanista voisin hyvinkin kutoa hiukan isomman uusintaversion. Harkitaan. Välillä voisin tosin siirtyä johonkin toiseen mallin.

Lanka oli Hot Socks Spectra, väri 71, kulutus n. 90 g ja puikkoina Knit picksin pyöröt kokoa 4 (oletan).

Ne tulivat!

Siis sipulikukat saapuivat. kieltämättä olin jo viettänyt postilaatikon alla jokusen viikon malttamattomana. Mutta parempi myöhään jne. Oli kuulemma Hollannisssakin ollut huono vuosi noin sään suhteen ja sipulit myöhässä, mutta nyt ne ovat täällä joka tapauksessa. 

Tarvitsin uusia kasveja etupihan penkkeihin ja takapihalle päärynän juurelle. Jotenkin olin tilannut aika musta-valko-vaaleansinisen setin. Ei erityisen räiskyvää siis. Toisaalta tuo suklaakirsikan juurella oleva maa on muutenkin varsin valkean sävyseksi kukitettu. Kokeilen, josko kerran elämässäni onnistuisin olemaan jotakuinkin hillityn hienostunut jossain asiassa. Toisalta olen melko varma, että minun tuurillani sen musta-valkoisen tulppaanisekoituksen sijaan purkkin onkin eksynyt pinkkien ja keltaisten tulppaanien sipuleita... No joo, toivokaamme, että näin ei ole käynyt. Mieluusti näkisin sen hillityn sävyisen visioni...

Niin ja ihailkaa ja ihmetelkää. Muistin kerrankin kirjata ylös, mitä minnekin olin laittanut. Samaa vauhtia kirjasin myös niitä aiemmin penkkeihin laitettuja kasveja muistiin. Jospa ensi keväänä en joutuisi kovin monesti ällistelemään kukkamaitani ja sitä, miten en yhtän muista, mitä moisiin olen upotellut. Ei tule vanhuus yksin, se tulee koko ajan heikkenevä muisti seuranaan.

Kuutamokävelyllä

Mies tuli illalla kotin ja ilmoitti, että rouva kiskaisee nyt takin niskaansa ja lähtee katsomaan kuuta. Ja olihan se, melkoisen hohtavalla tuulella. Sen verran nösykkä olen, että minua ei saa yksinäni pimeään saareen, josta olisi saanut kuvia paremmin, mutta jotain tarttui kameralle rannan puidenkin lomasta.

Mitä pitää tehdä, kun kriisi jatkuu jatkumistaan? Siis sellainen kriisi, että kaikki tälläiseen blogiin sopiva sanottava tuntuu loppujen lopuksi ihan äärettömän mielenkiinnottomalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ruokalautasten kuvaaminen hienolla kameralla on hiukan turhanpäiväistä (sitäpaitsi ne on usein kuvattu tabletilla Instagramiin) ja ne teemukitkin taitavat olla esiintyneet jo muutamaan otteseeen blogitaipaleen varrella. Käsityötkin jumivat ja lorvikatarri estää sisustuskuvat, koska ensin pitäisi kai pikkiriikisen jaksaa raivata. Jotta ei kun taukoa pukkaa.

Paitsi että tänään otin kameran ja kävin minikierroksella ihastelemassa ruskaa. Kaunista oli. Nin kaunista, että vallan tuli mieleen laittaa kuvia blogiin. Ehkä tää tästä joskus. Siihen asti sitten satunnaisia kuvapostauksia.

Kuvia

Nyt laitan tänne edes kuvia. Tai no, aika monta kuvaa. Huomasin kuvia käsitelessäni, että olin pitänyt yli viikon tauon kuvien ottamisessa. (Siis kameralla, toki minä puhelimella ja padilla oli jotain räpsinyt). Moista ei ole ihan hetkeen tapahtunut. En oikein nähnyt kuvattavaa ja vaikka olisin nähnytkin, en jaksanut vaivautua hakemaan kameraa. Lorvikatarri maximusta selvästi liikenteessä. Mutta jospa tämä alavire tästä taas vähitellen helpottaisi ja kuvaaminen alkaisi tuntua mielekkäältä ihan ilman mitään erityisen hohdokkaita kohteita. Nyt tosin on tulossa ruska ja toivon, että edes se tulisi kunnollisena ja hehkuvana.  Auringonkukat tulivat ja kasvoivat ihan hillittömän korkeiksi. Katselevat meitä korkeuksistaan. Neitoperhosetkin löysivät koreaniison kukkapenkistä ja niitä on riittänyt päivittäin ihailtavaksi ja poseeraamaan. Luultavasti en ikinä kyllästy ihmettelemään perhosten värien hehkua.

Ääh...

Nyteiookuvia, koska on kriisi ja ahdistus. On pakolaiskriisi ja ärsyttää ihan julmetun moni asia. No, sen kriisin kanavoin pääosin toimintaan. Torpedoin myös yhden ihastuttavan anaalivaiheiseen jääneen nettijulkaisun näkyvistäni ja jopa helpotti kriiseily siltäkin osaa.

On kriisi ja tautia taudin perään. Koulu alkoi, juu huomattu. Toinen kierros sairastelua menossa. Yhdessäkin olisi ollut ihan tarpeeksi. On myös tietokonekriisi. Suosikkiläppäri tekee ihan vakavissaan kuolemaa ja varaläppärissä ei ole kuvankäsittelyohjelma eikä näköjään ennen kaikkea kortinlukijaa ja sese vasta kriisi onkin!

Kohta kai pitäisi harjoitaa elämänhallintaa ja kehitellä jostain a) se kortinlukija ja b) kuvankäsittelyohjelma. Sähköpostiohjelmakin ois kiva. Helpottaisi paljon sähköpostien käsittelemistä ja lukemista...

Rannassa haisee pahalle, koiraa ei kannata päästä jokeen juomaan. Mutta kesä tuli vielä pikavisiitille (tai mistä minä sen tiedän, vaikka tuo olisi tullut jäädäkseen) ja pihalla oli ihana seisoskella nauttimassa lempeästä tuulesta ja kukista, joiden pitäisi olla jo kuihtuneita tähän aikaan syksystä. Exotic Garden ei ole vielä saanut toimitettua sipulitilaustani. Alan huolestua. Istutuslapio ruostuu penkkiin käytön puutteesta.

Ja toivottavasti seuraavalla kerralla on jo kuvia. Nyt kun päätin päästä ylitse kriiseilystä, päätin ihan oikeasti kuvatakin. Illasta kävin siellä haisevassa rannassa ja napsin kuvia vaikka väkisin. Sattuneesta syystä ne eivät nyt vain tähän siirry. Mutta hajun voitte sentään kuvitella: Ihan silkkaa ammoniakkia. Nam.

Näkemiin kesä!

Uhkailivat kesän loppumisella, joten katsoimme parhaaksi tehdä vielä iltapäivästä pikavisiitin uimarantaan. Se, jos uimakelejä riittää edelleen on toki iloinen asia, mutta helteitä ei taida olla ihan tässä määrin enää luvassa, joten pitihän kesälle käydä sanomassa heipat myös ihanimmassa rannassa.

Pakkohan se on itselleenkin tunnustaa, että illat ovat jo selvästi viilenneet (vaikka edelleen nukumme ikkunat auki), rannassa kanervat kukkivat ja kalanpoikaset olivat kasvaneet huimasti sitten viime näkemän. Mutta lämmintä oli edelleen. 

Illalla ihmettelin joen rantaa. Päivän aikana sinne oli ilmestynyt oranssia ja punaista. Voisin vannoa, että aamulla ranta oli vielä kokonaan vihreä. Sovimme, että kun ruska on komeimmillaan, teemme syysretken tuonne uimarannalle, grillaamme eväitämme ja muistelemme kesää, joka lopulta kuitenkin tuli ja oli.

Valoa

  

Jos joku olisi sanonut, että tänä kesänä tulee vielä hellettä ja valoisaa, en varmastikaan olisi uskonut. Olin jo alistunut kohtalooni, siihen, että tämä kesä oli kylmä ja pimeä. Vaan ei ole, onneksi. Aurinko auttaa ja lataa akkuja, vaikka oma olo on välillä ollut kaikkea muuta kuin valoisa.

Mutta pikkuhiljaa ja vähitellen. Uutisten ja somekeskustelujen lukeminen ei ole ollut omiaan nostamaan mielialaa, mutta pakko kai ihmisen on vain uskoa ihmisiin. Edes joltain osin. Välillä se on kieltämättä hiukan vaikeaa. Mutta, lainaan lopuksi Albus Dumbledorea (tai oikeasti ehkä J.K. Rowlingia, joka kieltämättä onnistui Harry Potter -sarjassa käsittelemään erilaisuuden ja toisten hyväksymisen tematiikkaa harvinaisen hienosti ja hienovaraisesti.)

Happiness can be found even in the darkest of times, when one only remembers to turn on the light

Yritän muistaa pitää omalta osaltani yllä edes pientä valonsädettä pimeässä.

Kesä

Isompi tyttö lähti yökyläilemään tätilään ja pääsi samalla harjoittamaan kaupantätinä toimimisen jaloa taitoa. Minä täydenksin teevarastoni ja pääsin maistamaan tuota Witch Doctorin Dark Roast Chili Saucea. On muuten namia. Riihimäellä sitä saa siskon kaupasta ts. Herkkupuoti Woimasta Hämeenkadulta. Meillekin sitä oli purkki varattuna, mutta lahopäät unohtivat, tietty. Mutta eiköhän tuo meitä odota.

Rantailuintokin on hiukan palannut lämpimien säiden myötä. Hiukan tosin harmittaa, että lämpöiset antoivat odottaa itseään näin kauan. Mutta jos hyviä säitä riittää, pitänee niitä hyödyntää ja käydä iltauinneilla. Jonain vuonna taisimme nauttia lämpimistä illoista vielä reippaasti syyskuun puolella.

Kirkkotaiteesta

Naantaliin päin ajellessamme poikkesimme Rymättylässä takoituksena vain selailla nettiä ja etsiä ruokapaikka Naantalista. Sopiva parkkipaikka löytyi hautuumaan viereltä ja pienempi tyttö halusi käydä siellä pikkuisen katselemassa. Itse rekisteröin myös vanhan kirkon ja kun se sattui olemaan auki, nuorempi neito vaati ehdottomasti päästä sisälle tutustumaan sen näkymiin. 

No, minä olin sen varttitunnin, minkä kirkossa vietimme melkoisen hämmennyksen tilassa. Jostain syystä noiden vanhojen kirkkojen maalaukset ja veistokset ovat ilmaisuvoimassaan ja upeudessaan vailla vertaa. Minä en ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, erosin kirkosta jo vuosia sitten, mutta noiden vuosisatoja sitten maalattujen ja veistettyjen kuvien kyky välittää pyhyyttä ja hartautta, yksinkertaista uskoa, on jotain sellaista, mitä näkee hyvin harvoin. Voisin istua katselemassa maalauksia vaikka maailman loppuun.

Jotta taiteilijat ovat tosiaankin osanneet välittää sen, mitä on pitänytkin. Saada ihminen lumouksen ja ihmetyksen tilaan. Jotenkin tuo yhdistelmä karuutta ja koreutta iskee ainakin minun aisteihini vahvemmalla voimalla kuin moni muua asia. Nuo pelkistetyt, pikkuisen kömpelöt kuvat puhuttelevat paljon voimallisemmin kuin mikään myöhempien vuosisatojen taidesuunta nykypäivän käsitetaidetta lukuunottamatta. Hassua huomata olevansa taiteen kuluttajana näin äärilaitojen ystävä.

Itse kirkko huokuu ikiaikaista ja vastaansanomatonta voimaa paksuine seinineen ja korkealle nousevine holveineen. Lapset todennäköisesti alkavat olla sitä mieltä, että äidillä viiraa pikkuisen päästä, mutta oikeastaan haluaisin käydä kurkistamassa myös lähiympäristön keskiaikaisiin kirkkoihin. Niitäkin kun riittäisi ja osa on tarkastamatta. Voisihan sitä uskonnottomaksi itseään kutsuva ihminen kesänsä huonomminkin käyttää kuin kirkkoja kiertelemällä. 

Mieluusti kävisin myös Tyrväällä Pyhän Olavin kirkossa. Edellisellä kerralla tuhopolttaja ei ollt vielä ehtinyt tehdä tuhtyötään, näkisin mielelläni, miltä remontoitu kirkko näyttää. Sukuni penkkiä sieltä ei tosin taida enää löytyä. Ainakan sitä, jossa sukulaiseni muinoin istuivat soudettuaan melkoisen matkan pyhäaamuna.

Pikkupiipahdus lounaisrannikolla

 

 

Teimme pikaisen minilomapipahduksen Turkun ja saaristoon. En aio rasittaa millään kummemmilla lomavuodatuksilla, mutta sen verran voin todeta, että oli mukavaa. Turussa kävimme ihan peruspiipahdukset lasten kanssa (linnakäynti äänestettiin kumoon) ja ajelimme illaksi ja yöksi Paraisille Villa Raineriin nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta meren äärellä. Niin ja hyvästä ruoasta ja mukavasta palvelusta. Olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Seuraavana päivänä ajoimme lyhyemmän rengastien ja palasimme Naantalin kautta kotiin. Sää suosi ja saaristo oli ihana. Minä rakastan merta. Ilmeisesti lapsenikin rakastavat. Ainakin isompi ilmoitti aikovansa muuttaa saaristoon asumaan aikuisena, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Ihan hyvät perusteet.

Niin ja sitä merta ja taivasta... Mieluusti olisin poikennu myös Seilin saarella, mutta se olisi ehkä ollut turhan raskas vierailupaikka lasten kanssa. Toisella kertaa sitten.

Punainen

Sateinen kesä on tavallaan jättänyt puutarhankin oman onnensa nojaan. Aamulla ja illalla käyn aukomassa ja sulkemassa kasvihuoneen luukkuja, mutta muuten normaali puutarhaelämä on jäänyt vähän vähälle. Kasvit kyllä rehottavat isompina kuin koskaan, mutta jotenkin niistä(kään) nauttiminen ei jatkuvassa sateessa ole ollut samanlaista kuin lämpöisinä, aurinkoisina kesinä. Kukat nyt vain ovat pihalla ja minä sisällä. Useimmat eivät ehdi edes kunnolla kukkaan, kun sade jo piiskaa kukintoja irti. 

En tiedä. Hiukan hirvittää tuleva syksy. Toivon, että se pahin musta vaihe jäisi edes kohtuullisen mittaiseksi, kun kesän valohoitokausi tuntuu jäävän kovasti lyhyeksi. Jos nyt elokuu ei meitä yllätä.

Tänään linnasta palattuamme otin kuitenkin kameran kassista ja kävin kuvaamassa pihan punaisia kukkijoita. Niin ja kirsikoita myös. Suklaakirsikka on tehnyt ensimmäistä kertaa ihan kunnollisen sadon. Valitettavasti vain räksänpahukset ovat myös huomanneet mehukkaat marjat... Olen minä silti muutaman kypsän marjan saanut pitää maistiaisiksi. Vanhempien kirsikoiden sadosta en tiedä. Alkukesästä näytti siltä, että sato olisi taas valtava. Nyt en ole enää ihan varma. Ilmeisesti kirsikat eivät oikein jaksa kypsyä, kuivuvat ja putoavat pois. Ikävää...

Kuvapari

 

Kävimme tänään retkellä. Hämeen linnassa. Otin minä niitä perusturistikuviakin. Lapset seisomassa milloin minkäkin edessä, mutta niitä lienee nähty. Kuvitukseksi tyydyn lisäämään kuvaparin valosta ja pimeydestä. Holvit suorastaan pakottivat kaivamaan kameran esiin ja tornissa valon ja pimeyden raja oli upea.

Noloa muuten tunnustaa, että vaikka olen viettänyt ison osan elämääni Hämeenlinan lähistöllä ja kyläillyt kaupungissa ahkerasti, kävin nyt vasta ensimmäisen kerran linnassa. Asiaan toki vaikutti se, että lapsuusaikani linna taisi viettää remontissa eli sinne ei edes päässyt ja myöhemmin sitten tyydyin ulkopuolen ihmettelemiseen. Mutta vihdoin sisäpuolikin on nähty. Melkein 46 vuotta siihen meni...

Rosoista kauneutta riitti, voisin tuijottaa patinoituneita kiviä ja tiilipintoja loputtomiin. Ainoa negapuoli oli omituinen haju ja hapenpuute. Sekä minulle, että isommalle tytölle tuli linnassa oikeasti huono olo. En ymmärrä. Jouduimme käymään ulkona hengittelemässä muutamaan otteeseen, että olo helpotti.

Kirpparionnea

Ostin jo lopputalvesta keittiöön uuden lampun. Ne Ikean jättituutit vain alkoivat ärsyttää liikaa, halusin jotain pienempää ja kevyempää. Vihdoin keksin, että pienet retrolamput olisivat saarekkeen päällä oikein somat. Sellaiset, joista yksi on ollut lastenhuoneen valaisimena. Ja kas, maailmankaikkeus kuuli ja löysin saman tien nettihuutokaupasta pikkulampulle parin. Ja nyt ne ovat katossa ja oikein kauniit. Vielä kun joku ihan oikeasti ottaisi asiakseen laittaa keittiön kunnolla järjestykseen. Jospa joku päivä, viime aikoina olemme olleet kotona hiukan vähänlaisesti. Toisaalta, ehtii sitä myöhemminkin. Nautitaan nyt niistä satunnaisista auringonpaisteista täysin rinnoin ja nimenomaan ulkoilmassa. Edessä on kuitenkin pitkä ja pimeä syksy ja paljon aikaa pitää sadetta sisällä.

 

Pitää kai minun esitellä viikonlopun makasiinikirppiksenkin löytöosastoa. Kaikenkokoiset rasiat ja matkalaukut ovat ehdoton heikkouteni. Ja langat. Nähtävästi myös kirjontalangat... Alimman kuvan nimi voisi hyvin olla hamsterin toteutunut haave. Tuo pikkuinen pahvisalkku on alkujaan ensiapulaukku, aika sopivan kokoinen vaikka noiden kirjontalankojen säilyttämiseen. Ja kirjontalangat taas. No, ehkä minä kykenen lahjoittamaan niistä nipun kirjontaa aktiivisesti harrastavalle, tosi taitavalle anopilleni.